tiistai 8. maaliskuuta 2016

Alussa aina vaikeaa, lopussa...

Katselin eilen kymmenisen vuotta vanhoja valokuvia, joita en muistanut olevan olemassa. Olin hämmentynyt. Olen aina ollut tyytymätön ulkoiseen olemukseeni, silloinkin, kun painoin minimaalisen vähän, mutta tajusin nyt, että itseinhoni oli aiheeton. Olisinpa nähnyt itseni niillä silmillä silloin kuin millä näen nyt. Elämäni suunnattoman itseinhon keskellä olisikin voinut olla aivan jotain muuta. Olisin voinut panostaa johonkin muuhun oleelliseen kuin itseni mollaamiseen.

Olen kytännyt ulkoista olemustani ja painoani koko ikäni. Muistan, kun viidennellä luokalla ollessani hieroin vatsaa ja käytin selluliittisaippuaa, jotten olisi niin lihava. Äitini oli koko ajan laihdutuskuurilla. Milloin painonvartijoissa, milloin mehupaastoilla. Reilusti vanhempi siskoni ei osannut muusta puhua kuin painostaan - ja söi herkkuja. Heitä yhdisti järjetön liikkuminen. Liikunta, jolle ei näkynyt loppua. Ja sitten toisten painon kyttääminen. Siskoni teki sitä jatkuvasti ja painosti siten henkisesti myös minua.

Jossain vaiheessa elämääni eteeni tuli erilaisia epäterveitä ihmissuhteita, joiden vuoksi menetin rajusti painoani lyhyellä ajalla. Sairastuin pahaan oloon. Kaverit ympärilläni kadehtivat ohutta varttani ja sain vastakkaiselta sukupuolelta jatkuvaa huomiota, pystyin kylpemään siinä, mutta itselläni oli niin huono olla, että välillä mielessä pyöri jopa itsetuhoisia ajatuksia. Myöhemmin avioliiton myötä paino lähti toiseen suuntaan. Kärsin edelleen huonosta olosta, mutta tällä kertaa se johtui siitä, että puolisoni keskittyi huomioimaan omaa riippuvuuttaan päihteisiin ja itse jäin lasten kanssa ulkopuolelle kaikessa huomioinnissa. Kun tuli palautetta, niin se oli hyvin negatiivista, johtuen riippuvuuden aiheuttamasta olotilasta.


Vajaa kymmenen vuotta sitten ajauduin yksinäisyydessäni yhteisön pariin, joka oli hyvin fanaattinen. Edusti toisaalta arvoja, jotka itsekin omistan, mutta jotka menivät pahasti överiksi. Vaalittiin terveyttä ja haluttiin miellyttää Luojaa tiukalla itsekurilla. Piti esimerkiksi paastota yhteisön kirjoittamattoman henkisen painostuksen vuoksi. Kerran olin vesipaastolla 21 päivää. Vähemmästäkin menee kroppa ja aineenvaihdunta sekaisin. Niinpä sydänsairaana olin järjetön ja pilasin itsessäni jotakin kuvittelemalla tekeväni oikein ja seuraamalla joukon johtajan ohjeita. Olin pahasti eksyksissä, mikä jätti syvät jäljet, jotka seuraavat edelleen. Jos olisin ollut vahvempi sisäisen ihmiseni puolesta, en olisi ajautunut piireihin tai olisin uskaltautunut jäädä niistä pois, kun ensimmäinen epäilys tuli vastaan. Lihoin noiden kokemusten jälkeen rajusti ja niiden jälkiä yritän epätoivoisesti korjailla edelleen. Haluan korostaa tässä yhteydessä, että terveellä itsetunnolla varustettu aikuinen ei olisi haksahtanut niin kuin minä tein, mutta olin aika epätoivoinen. Syy ei ole ryhmän silloisen ryhmän, tuolloinen elämäntilanne jätti vain jälkensä, josta voin olla varottava esimerkki.

Reilut kaksi vuotta sitten elämässäni alkoi avioliiton suhteen todella vaikeat ajat. Liitto alkoi natista ja paha olo myös siellä lisääntyi. Olin moneen suuntaan erittäin työllistetty, ei ollut juurikaan omaa aikaa, jonka vuoksi itsestään huolehtiminen jäi. Tai oikeastaan itsestään välittäminen jäi hunningolle. Viimeisen puolentoistavuoden aikana millään ei ollut mitään väliä, jolloin söin kaiken mitä kiinni sain. Tyydytin lohdutuksen tarvettani syömällä ja vaihde jäi pahasti päälle. Ero astui voimaan viime syksynä.

Tänä päivänä olen painavampi kuin koskaan aiemmin. Kasvoni ovat erittäin turpeat ja tuntuu niin pahalta, kun ei tunnista itseään. Olen kokeillut vuosien aikana kaikki mahdolliset dieetit, joista olen saanut hetkellistä onnistumista, mutta paino on palannut aina samaan. Aloitin liikkumisen viime syksynä ja se on auttanut hyväksymään nykyisen olotilani omassa kehossani. Haluaisin tosin näyttää siltä, miltä olotilani tuntuu henkisesti. Siksi - itseni tähden - haluaisin päästä tavoitteisiin olla taas normaalipainon sisällä ja voida katsoa itseäni valokuvista niin, että tunnistan.

Pitkän alustuksen jälkeen itse asiaan... Pituutta minulla on 164 cm. Painan 72 kg ja vaatekokoni on hiipinyt 42:seen. Iloitsisin kymmenen kilon painonpudotuksesta, sillä silloin tuntisin taas itseni. Mutta siihen tuntuu olevan hirvittävän pitkä matka. Mietin, että ensimmäisenä haluan tehdä sen isoimman luopumisen, sillä oikeasti vihaan kasvojen turvotusta. Haluan luopua herkuista. Olen tosin ruokariippuvainen ja pystyn syömään hillittömiä määriä ilman täyttymisen tunnetta, mutta herkut ja pähkinät ovat heikkouteni. Ilman niitä ruokavalioni olisi jossain määrin kohtuullinen. Mitenkähän tiukkaa tekee?










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti